Happy Birthday Max!

Tänään on Maxin 10v synttärit. :3 Ajatella miten aika kuluu... Tuntuu että vastahan se pieni pallero tuli meille ja nyt siitä on jo 10 vuotta. Siis, puolet mun elämästä. Olin itsekin silloin 10 vuotias kun saatiin Max.

Noh pitihän sitä vähän juhlistaa pojan synttäreitä kun viimeksi taidettiin juhlia niitä kun se täytti vuoden. : --D Ostin siis söpön kakun, joka on ilmeisesti tehty koirankeksistä ja koiransuklaasta. Kyllä tykkäsi!

Tämän kunniaksi ajattelin omistaa tämän postauksen täysin koiralleni! Yeah, varautukaa yliannostukseen söpöyttä.

M A X

• Shetlanninlammaskoira
• Uros
• Soopeli
• s. 26.6.2003

Max tuli meille vuonna 2003, taisi olla elokuu - en muista enää tarkkaan, mutta oli kuitenkin vielä aurinkoista, mutta syystakki lämpötila. Max oli pentueen ainut uros, pienikokoisin ja ujoin. Piilotteli pöytien ja tuolien alla katsellen vieraita, tulevia perheenjäseniään pelokkaana, mutta hiukan uteliaana. Poika tuli aina nuuskimaan kun emme muka nähneet.
Max sai nimensä kasvattajaltaan, joka oli nähnyt unen jossa hänen edesmennyt äitinsä ilmoitti pentueen uroksen nimeksi Max. Meillä ei siis ollut valinnanvaraa nimen suhteen, ja halusimme kunnioittaa kasvattajan toivetta. (Kyllähän sen olisi saanut vaihtaa, mutta miksi turhaan.) Max oli myös aika osuva nimi, etenkin kun ottaa huomioon koiran kasvuvaiheen. Normaalia pienikasvuisempi koira, jolla on helevetin suuri ego!
Meillä ei ollut vielä hihnaa eikä mitään, ja koska tulimme kasvattajalle pyörällä (lyhyt matka) ja koira tulikin saman tien mukaan, äitimme kantoi koiran takkinsa pussitaskussa kengurutyylillä.

Max ensimmäisenä päivänä meillä.

 Maxin ensimmäinen joulu meni kauhun merkeissä. Meillä nimittäin paloi kellarissamme oleva sauna. Koko porukka juoksi ulos savuavasta talostamme, mutta Max, joka oli ennen savun huomaamista nukkunut pedissään, ei ollut löytänyt tietään ulos. Vanhempamme sukelsivat vuorotellen savupilveen etsimään koiraamme, mutta tuloksetta.
Palokunnan saapuessa pyysimme heti heitä hakemaan rakkaan perheenjäsenemme. Odotimme ulkona peloissamme, miettien että mitä jos Max ei selviäisikään. Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen palomies tulee sieltä savun keskeltä, näyttäen joltain sankarilta (kyllä, se näytti ihan samalta kuin leffoissa), kantaen Maxia sylissään.
Palomies kertoi koiran löytyneen alakerran makuuhuoneen sängyn alta. Ovi oli ollut kiinni ja sängyssä oli lattiaan yltävät lakanat, joten savua ei ollut tullut sinne juuri lainkaan. Mutta enemmän kuin savua koira oli kuulemma säikähtänyt maskissa olevaa palomiestä. Fiksu koira.

Syksyn aikana Max kerkesi kasvamaan oikein urakalla!

Jouduimme korjausten ajaksi muuttamaan sitten muualle. To the Tuira Hoods. Siellä Max oikeastaan kerkesikin viettäämään villit teini-ikänsä. Max katseli miten isot pojat nostivat jalkaansa merkatakseen reviirinsä ja alkoi ottamaan niistä mallia. Ensin varovasti, nosti muka hieman jalkaa mutta laski sen saman tien alas kun tajusi ettei tasapaino riitä. Monta kertaa sitä tuli kaaduttuakin. Mutta ovela koira kun oli, hän tajusi nostaa jalkansa ja nojata sillä lyhtypylvääseen. Way to go!

Tuiran asunnossa.

Käytettiin myös Maxia muutamissa pentunäyttelyissä, mutta huonon käytöksen vuoksi tultiin aina melkein viimeiseksi. Ulkonäköä tosin kehuttiin senkin edestä ja sanoivat jos koira osaisi vielä käyttäytyä mallikkaasti hän voisi helposti voittaakin!
Noh, ei voi mitään. Max uhitteli jopa isoimmillekin koirille ja oli aina haastamassa riitaa. Tosin ladyt Max erotti jo kaukaa ja hän kokosi varmaan jotain omaa haaremiakin. Kaikki nartut kävivät kuumana siihen. :--D Ikävä kyllä poika ei koskaan päässyt pukille.

 Max oli aina lääkärien ja muidenkin mukaan "alipainoinen". Olihan sitä epämukava rapsuttaa mahasta kun sitä ei ollut ja kylkiluut vain kolisivat vastaan. Ikävintä oli kun sai niin monelta tuntemattomalta haukut niskaan kuinka rääkätään koiraamme, emme anna sille tarpeeksi ruokaa, ulkoilutamme liikaa, koulutamme väärin... Toiset käskivät pitämään kovempaa kuria, toiset käskivät antamaan enemmän hellyyttä... Kyllä, kiitos tästä. Näin kannattaakin kertoa 10-12 vuotiaille lapsille.

Max tosiaan oli itse tarkka syömisistään. Hän söi aina ruuastaan tasan puolet. Siis kirjaimellisesti. Siinä lautasella oli siististi syöty puolikas ruuasta. Kuivaruokaa oli 24/7 tarjolla. Koira vikisi koko ajan ulos. Koko ajan. Käytiin myös muutama kerta koiran kanssa vaeltamassa metsässä. Siellä se viiletti juosten peurojen perässä, välillä jopa niin kauas että hän katosi näkyvistä, mutta tuli kuitenkin aina takaisin. Normaalisti päästettiin se puistoon irti ja juoksutettiin sitä vähintään kerran viikossa. Monen tunnin lenkit olivat sen lemppareita.

Nykyään Max ei enää pysty juoksemaan niin paljoa kuin se haluaisi. Hänelle todettiin vuosi sitten nivelrikko joka rajoitti sen liikkumista paljon. Tosin ei sitä kamalasti enää huomaakaan. Saattoi olla kun oltiin vuosi poissa, että Max liioitteli kipujaan. Tai sitten nykyään se ei anna niiden kipujen häiritä. Miten lie. Yleensä Max on kipeä vain aamuisin, mutta vetreytyy illan myötä. Ja kyllä se vieläkin juoksee.

Ihan vitun kovis.

Ärrär. Sen ilme kun se leikkii.